come home

iekeliene:(via nnzxy)

iekeliene:

nukuttuja öitä, jolloin uni ei kuitenkaan auta asiaa ja jään itselleni univelkaa
aamiaispöydässä liian aikaisin aamulla, mietin itsekseni etten enää ajattele sua
kunnes ivallisesti nauraen tajuan, että näin koko yön unta susta
kello 6:22 heräsin vahingossa ja sanoin kai ääneen että:
jätä mun ajatukset jo rauhaan

and if life is really as short as they say
then why is the night so long?

miksi se lause jäi vaivaamaan mua niin paljon?
mä en tiedä, mutta muistan sen viimeisen kerran kun p. kävi meidän kaupassa asiakkaana enkä voinut katsoa kun se käveli pois. tiedän myös sen, etten tuntenut j:n kanssa samanlaista ikävää & ahdistusta siitä että tietty ajanjakso oli ohi. tai ehkä vaan erilaista, mene ja tiedä?

“mua kaduttaa että avauduin tällai, mut oli pakko”

aamuviideltä mun askeleet kaikuu naapureiden tyhjillä parvekkeilla. siihen aikaan aamusta sitä on niin horroksessa, kylmyyskään ei tunnu aidolta. mä sulattelen taas niitä tosiasioita mitä herääminen tuo mukanaan. joku lausuu mun päässä jatkumona; “you never think the last time is going to be the last time. you think you have forever but you don’t”, meredith ehkä. mä mietin meidän ensimmäisiä ja viimeisiä. mietin, mietitkö sä niitä koskaan? mä olen hyvä niissä, päivämäärissä esimerkiksi. mut mitä tapahtui ensimmäisen ja viimeisen välissä? mä koitan aloittaa uusiks. alotetaas nyt ihan alusta. mihin sä j:ssä ihastuit? ä kysyy ja mä kerron lapio&jätesäkki-vitsistä(ja nauran uudelleen tosi puhtaasti enkä katso äitiin vaan jonnekin niihin alkupäiviin) ja no että j:n nauruun, hymyyn ja nimeen, for starters. kelataanpa loppuun(mutta mä annan meidän viimeisen yön jäädä ä:lle tietämättömäksi). siihen kun halaus oli liian neutraali ja mun villapaita tuoksui j:lle mutta mä en ollut varma whether i felt comfortable about it or not. siihen, kun ensimmäisen kerran tajusin ettei mulle oikeasti saa olla noin tunteeton, mä pärjään kyllä muutenkin ihan hyvin.

se alkaa naurattaa,
kun oppii huomaamaan,
et kaikki katoaa,
aikanaan